Minä olen tunnetusti ihminen joka voisi syödä vaikka pelkkää pahvia jos sillä pysyisi hengissä (cf. fuksivuosi meni paljolti popcornin avulla). Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö nauttisi hyvästä ruoasta, jos sellaista saan eteeni. Melbournessa on 6000 ravintolaa ja tuoreruokakin on vähän toista kuin Suomessa. Omat hedelmäplantaasit ja oma valtameri päihittävät kyllä kotimaiset ruispellot ja Itämeren lätäkön.
Hyvät raaka-aineet tuottavat kotikokinkin (=Atte) käsissä mainoita aterioita, ja olemme jättäneet sushirullalounaita lukuunottamatta ravintolasyömiset minimiin. Tässä omat suosikkiruoka-aineeni täällä:
1. Katkaravut - ei ne shrimpit vaan ne prawnit, sormen kokoiset, mehukkaat, helposti valmistettavat ihanat katkaravut. Voisin syödä näitä vaikka kuinka paljon, kolesterolivaikutuksesta riippumatta. Hyvien australialaiskatkojen kilohinta pyörii 25 dollarin tietämissä, joten aika usein olen päätynyt ostamaan myös marinaramixiä, johon on laitettu mukaan myös simpukoita, mustekalarenkaita ja vähän pienempiä katkoja. Tätä herkkua saa 13-16 dollarilla/kilo, ja todella maukkaan pastan valmistus on helppoa. Herkkukatkaravut syön mielellään sellaisinaan, heti paistamisen jälkeen.
2. Avokadot. Suomessa lähi-Alepasta ostetut "ready-to-eat"-avokadot ovat ensin raakoja ja sitten homeessa. Hyvällä tuurilla niitä muistaa katsoa juuri silloin kun ne ovat syöntikelpoisia. Täällä avokadot ovat oikeasti syöntivalmiita ostettaessa ja jostain syystä myös sailyvät hyvinä viikonkin verran. Aivan mahtava välipala ja todella syvä avokadon maku, jota ei koto-Suomesa useinkaan tavoita. Avokadojen käypä hinta on 2-2,5 dollaria kappale. Hedelmien koossa on suuria eroja, joten etsivä saa hyvinkin vastinetta rahalleen.
3. Tuore pinaatti. En ymmärrä, miksi tätä myydään Suomessa niin vähän ja niin pienissä erissä. Sopiva lisäkemäärä meidän perheelle/ateria tuntuu olevan puoli kiloa. Pinaati sopii mainiosti myös lihakastikkeeseen vihreäksi. Parhaimmillaan se on kuitenkin katkarapujen rinnalla, pinjansiemenillä höystettynä. Pinaatin kilohinta on 10-12 dollaria. Paras diili on ollut 1200 grammaa kahdeksalla dollarilla, kun onnistuimme osumaan myyjän pakeille juuri ennen Vic Marketin sulkeutumista.
4. Kenguru. Hyvän makuista ja mureaa lihaa, ja koska kenguruita on täällä yllin kyllin myös eettisesti hyväksyttävää syötävää (muuten tässä lukisi tonnikala). Mainiota pippurimarinoituna sisäfileen tapaan pannulla paistettuna. MasterChefin myötä Aten pihvinkääntäjän taidot ovat hioutuneet huippuunsa.
5. Ja nyt täydellinen antikulinarismini paljastuu - maapähkinävoi. Tätä varmaan saa Suomestakin, mutta syön sitä vain täällä. Mieluiten lusikalla, suoraan purkista. Toimii myös paahtoleivän päällä, mutta vaatii ehdottomasti myös leivän voitelun ensin, muuten leivästä tulee liian tahmeaa syötäväksi.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Pelimaailmoissa
Queenslandista palaamisen älkeen tuntui siltä, että koko tämä Australian reissu on pian ohi. Piti siis alkaa tutkia, mitkä Melbournen huvitukset vielä ehtisimme nähdä jäljellä olevan kahden ja puolen viikon aikana. No, ensimmäinen paluun jälkeinen päivä meni kyllä kotihommissa - piti käydä kahdessa kaupassa ja pestä pyykkiä.
Keskiviikkona lapsilla ja minulla oli omituinen mutta hauska päivä, sillä vietimme kuusi tuntia ACMIn Game Masters -näyttelyssä. Näyttelyyn oli koottu videopelien historiaa, ja mukavasti sellaisella hands on -otteella, että kaikkia pelejä sai pelata. Olimme strategisesti odottaneet koulujen lomien päättymistä, ja näyttelyssä olikin koko ajan mukavan väljää, yhden koululuokan kahden tunnin vierailua lukuunottamatta.
Kaikille löytyi näyttelystä oma suosikki. Ossi jäi jumiin jo ensimmäisen osaston SpaceInvadersiin, minä puolestaan Donkey Kongiin. Neela ei vielä tässä vaiheessa erityisesti innostunut mistään, mutta pelaili kuitenkin tyytyväisenä 3D SuperMariota. Pääsimme kerrankin kokeilemaan rauhassa myös auto- ja moottoripyöräkonsolia koko sydämestä.
Oma totaalinen nostalgiahetkeni koitti, kun löysin Ultima Undergroundin. Tätä peliähän Atte pelasi suhteemme alkuaikoina, ja muistan ne lukemattomat tunnit, kun vastarakastunut muori nainen roikkui pelaajan selän takana pelin loppumista odotellen.
Salin futuristisemmasta päästä löytyivät ns. koko perheen suosikit, bändi- ja tanssipeli. Ossi viihtyi bändipelin rummuissa ja perheemme paras kokonaissuoritus oli Black Sabbathin Paranoid kokoonpanolla Laura (vocals), Neela (lead guitar) ja Ossi (drums). Kaunista! Tanssipelissä päihitin Neelan 3-1, mikä johti tietysti loputtomaan spekulaatioon (hänen taholtan) laitteiden toimimattomuudesta.
Kävimme myös ihmettelemässä uusinta uutta, japanilaista 3D-peliä, jonka visuaalinen ilme toi itselleni mieleen lähinnä LSD-tripin. Ideakaan ei täysin hahmottunut meille. Näyttelyssä oli myös oma osasto indie-peleille, josta löysimme kotoisan Angry Birdsin. Indiepeleistä löytyi muutakin mielenkiintoista: Visuaalisesti kauniit mutta juoneeltaan käsittämättömät tsekkipelit sekä kissoja huiputtava hiiri iPad-pelinä. Täältä myös Neela löysi oman suosikkinsa: iPadilla toimivan FlightControl-pelin, jossa hallittiin neljää lentokenttää ja kahta helikopterikenttää sekä satunnaista määrää ilma-aluksia - lennonjohtaja-ainesta?
Päässä pyöri vielä hyvän aikaa kotiinpalaamisen jälkeen, mutta pääsimme tasaamaan hengitystä Aten valmistaman iltapalan ja Australian MasterChefin finaalin myötä. Kun totesin Ossille, että taisi tulla reissun ruutuaika täyteen, sain vastaukseksi "tai koko vuoden".
Keskiviikkona lapsilla ja minulla oli omituinen mutta hauska päivä, sillä vietimme kuusi tuntia ACMIn Game Masters -näyttelyssä. Näyttelyyn oli koottu videopelien historiaa, ja mukavasti sellaisella hands on -otteella, että kaikkia pelejä sai pelata. Olimme strategisesti odottaneet koulujen lomien päättymistä, ja näyttelyssä olikin koko ajan mukavan väljää, yhden koululuokan kahden tunnin vierailua lukuunottamatta.
Kaikille löytyi näyttelystä oma suosikki. Ossi jäi jumiin jo ensimmäisen osaston SpaceInvadersiin, minä puolestaan Donkey Kongiin. Neela ei vielä tässä vaiheessa erityisesti innostunut mistään, mutta pelaili kuitenkin tyytyväisenä 3D SuperMariota. Pääsimme kerrankin kokeilemaan rauhassa myös auto- ja moottoripyöräkonsolia koko sydämestä.
Oma totaalinen nostalgiahetkeni koitti, kun löysin Ultima Undergroundin. Tätä peliähän Atte pelasi suhteemme alkuaikoina, ja muistan ne lukemattomat tunnit, kun vastarakastunut muori nainen roikkui pelaajan selän takana pelin loppumista odotellen.
Salin futuristisemmasta päästä löytyivät ns. koko perheen suosikit, bändi- ja tanssipeli. Ossi viihtyi bändipelin rummuissa ja perheemme paras kokonaissuoritus oli Black Sabbathin Paranoid kokoonpanolla Laura (vocals), Neela (lead guitar) ja Ossi (drums). Kaunista! Tanssipelissä päihitin Neelan 3-1, mikä johti tietysti loputtomaan spekulaatioon (hänen taholtan) laitteiden toimimattomuudesta.
Kävimme myös ihmettelemässä uusinta uutta, japanilaista 3D-peliä, jonka visuaalinen ilme toi itselleni mieleen lähinnä LSD-tripin. Ideakaan ei täysin hahmottunut meille. Näyttelyssä oli myös oma osasto indie-peleille, josta löysimme kotoisan Angry Birdsin. Indiepeleistä löytyi muutakin mielenkiintoista: Visuaalisesti kauniit mutta juoneeltaan käsittämättömät tsekkipelit sekä kissoja huiputtava hiiri iPad-pelinä. Täältä myös Neela löysi oman suosikkinsa: iPadilla toimivan FlightControl-pelin, jossa hallittiin neljää lentokenttää ja kahta helikopterikenttää sekä satunnaista määrää ilma-aluksia - lennonjohtaja-ainesta?
Päässä pyöri vielä hyvän aikaa kotiinpalaamisen jälkeen, mutta pääsimme tasaamaan hengitystä Aten valmistaman iltapalan ja Australian MasterChefin finaalin myötä. Kun totesin Ossille, että taisi tulla reissun ruutuaika täyteen, sain vastaukseksi "tai koko vuoden".
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Rantalomalla pohjoisessa
Pakenimme viideksi päiväksi Whitsunday Islandseille, tarkemmin sanottuna Long Island Resortiin, kun tuli sellainen olo että olisi kiva hetken aikaa kesällä olla ihan lyhythihaisissakin. Tarkan euron matkustajina valitsimme käsimatkatavaralennot, ja säästimme siis kokonaista 15 euroa! Senpä vuoksi koko poppoollamme oli käytössä 28 kiloa (4x7) matkatavaraa kuuden päivän reissua varten. Minä otin mukaani mieluummin kaksi kirjaa kuin kameran, joten kuvaraporttia tulee myöhemmin kunhan saan kuvia ruinattua perheenjäseniltäni.
Päivä 1: Melbourne-Long Island
Vaikka yhdessä maassa vain matkustettiin, meni mtkustamiseen hyvinkin 2/3-päivää suuntaansa. Lähdimme liikkeelle 6:20 aamulla Aten etukäteen tilaamalla taksilla. Virgin Australian lennot Melbourne-Brisbane ja Brisbane-Proserpine olivat lähes minuutilleen ajallaan, ja puoli kahden aikaan olimme suunnitelman mukaisesti valmiita matkustamaan saarelle.
Emme olleet tajunneet, että tässä vaiheessa oltiin käytännössä vasta puolimatkassa, ja yksi etappi oli jäänyt ennakkovaraamatta. Nimittäin kuljetus lentokentältä 36 kilometrin päähän lauttarantaan. Onni kuitenkin suosi lomalaisia, ja saimme meille neljälle kolme viimeistä paikkaa pikkubussista, joka kuljetuksia hoiti. Ossi siis matkusti Aten sylissä. Kuskina oli australialaisen outback-miehen prototyyppi, harmaapartainen korkkihattuinen kaveri, jonka puheesta ei saanut mitään selvää. Mutta eipä hänkään ymmärtänyt eurooppalais-amerikkalaista aksenttiani, joten tasoissa oltiin. Sen verran ymmärsimme, että paluumatka olisi syytä varata puhelimitse edeltävänä päivänä.
Lauttarannassa pääsimme ongelmitta yhteysalukseen, koska se varaus oli korrektisti tehty etukäteen. Auringon jo laskiessa puoli viiden maissa saavuimme vihdoin lomaparatiisiimme, ja majoituimme pieneen, mutta siistiin huoneeseemme. Lapsille oli kerrossänky ja meille vanhemmille queen size parisänky. Aikaisesta aamusta uupuneena emme suuremmin valvoneet.
Päivä 2: Tutustumista saareen
Monella voisi olla sellainen ajatus, että jos matkustaa lomaresorttiin tropiikkiin, niin voisi vaikka chillailla biitsillä, kun lämpötilakin on reippaasti yli kahdenkymmenen. Me lähdimme kuitenkin kartoittamaan saaren luontopolkuja tavoitteena saada mahdollisimman hienoja luontokuvia. Kiersimme siis aamupäivällä Long Islandin pohjoisosan polun ja iltapäivän vietimme kivikkoisella vuorovesirannalla saaren sillä puolella, missä resorttimme ei ollut. Siellä sai muuten olla ihan rauhassa. Parhaina luontohavaintoina sisiliskot sekä rantarapujen armeija, joka toi elävästi mieleen Mordorin armeijat TSH:ssa.
Ehdimme Ossin kanssa myös tutustua varsinaisen lomakohteen hupitarjontaan ja pelailimme pingistä ja tennistä aina kun kävimme resortissa kääntymässä. Illan huipensi Linnunradan valokuvaaminen illalla - harvoin näkee niin maagista tähtitaivasta.
Päivä 3: Lisää kävelyä
Saarella oli toinenkin, pidempi luontopolku ja se piti tietysti seuraavaksi käydä tutkimassa. Kokeneina tarpojina pidimme ihan kohtuullist a kävelyvauhtia yllä ja ehdimme ennen lounasta suorittaa noin 10 kilometrin lenkin Sandy Beachille ja takaisin. Sandy Beach ei ollut aivan nimensä veroinen, sillä 2/3 rannasta oli melkoisen tiheän mangrovekasvuston peitossa. Joko esitteen kuvaa oli melkoisesti photoshopattu tai se oli melkoisen vanha...Retken parhaaksi luontoelämykseksi äänestettiin noin sadan perhosen parvi, jonka keskelle kävelimme.
Iltapäivällä Atte ja Ossi kävivät urheina miehinä - ja kaikkien suositusten vastaisesti -omatoimisnorklaamassa saaren autiommalla puolella Pelican Bayssa. Kun alkoi varmistua, että kaikki tällä saarella näkemisen arvoinen oli nähty, teimme viime hetkellä ex tmpore -varauksen Great Barrier Reefin päiväretkelle.
Päivä 4: Suuri Valliriutta
Taas oltiin aamulla aikaisin liikkeellä, kun yhteysalus lähti kuljettamaan meitä Long Islandilta Hamilton Islandille, josta varsinainen päiväretkialus lähti liikkeelle. Nautimme aurinkoisesta säästä laivan kannella. Bonuksena onnistuimme matkan aikana bongaamaan muutaman valaan.
Toisin kuin viisi vuotta sitten, tämä matkanjärjestäjä ei tarjonnut (tehottomia) inkiväärinappuloita matkapahoinvointiin, vaan ihka oikeaa länsimaisen lääketieteen tuotosta hydrobromidia. Niinpä vastoin kaikkia odotuksia en kärsinyt matkapahoinvoinnista ja saavuimme kaikki hyvävoimaisina Valliriutalle.
Hardy Reefille oli ankkuroitu ponttooni, jossa oli useampikin mahdollisuus riuttaan tutustumiseen. Valitsimme niistä ensimmäiseksi snorklaamisen. Noin kolmen vartin tunnin aikana teimme kolme erillistä reissua, sillä vesi oli pitemmän päälle melko kylmää (21) ja aallot sen verran korkeita, että Valliriutan ihmettely meni urheilun puolelle. Hardy Reef oli huomattavasti majesteettisempi kuin se pätkä minkä Aten kanssa viimeksi kävimme tsekkaamassa Cairnsista käsin, joten melko vaikuttuneina nousimme merestä ylös.
Söimme pikaisen lounaan ja ehdimme vielä mukaan puolen tunnin lasipohjavenematkalle, jossa pystyi ihailemaan riuttaa siististi sisätiloista paikallisen meribiologin selittäessä riutan ihmeitä. Ehdimme pikaisesti tsekata myös itse ponttoonin vedenalaisen huoneen tarjoamat näkymät, muun muassa kunnioitettavan kokoisen giant trevalyn (meriahven). Hyvä, ettemmem nähneet sitä ennen snorklausta, sillä Neela olisi saattanut kieltäytyä menemästä mereen...
Paluumatkalla emme mahtuneet sisätiloihin, mutta löysimme onneksi tuulensuojaisen paikan ulkokannelta. Tuuli yltyikin melkoisesti paluumatkalla, mutta hydrobromidi piti pintansa. Ossi teki vaikutuksen oksentaviin japanilaisturisteihin nukkumalla koko paluumatkan. Ainoa haittapuoli oli kuulemma se, että pää aina välillä kolahti viereiseen kaiteeseen. Myös illalla uni maistui.
Päivä 5: Resort-päivä
Viimeinen päivä oli varattu kaikkien resortin viihdykkeiden hyödyntämiseen, ja pelasimme tennistä, pingistä ja minigolfia koko perheen voimin. Tuuli oli edelleen navakkaa, joten Neelan rantalöffäily ja minun lukemiseni riippumatossa jäivät vähän vähemmälle kuin oli tarkoitus. Kävimme myös melomassa Happy Bayta ympäri vajaan tunnin verran, mutta uusia luontohavaintoja ei tehty.
Lapset ja Atte kävivät ruokkimassa batfishejä, joita olimme Aten kanssa käyneet ihmettelmässä jo aikaisemmin. Paluumatkalla lapset päättivät halkaista löytmänsä kookospähkinän, mistä johtuen sain nukkua yli tunnin päiväunet :). Sateenkaarilorit eivät jostain syystä saapuneet ruokinta-aikaan, mutta onneksi olimme nähneet nekin jo saapumisäivänä. Kaikki resortin "kuuluu hintaan"-elämykset tuli siis testattua.
Päivä 6: Paluu Melbourneen
Paluumatka ei tarjonnut yllätyksiä - kaikki varaukset oli tehty ja yhteydet toimivat. Viimeisenä luontoelämyksenä näimme lähtölaiturilla pari merikilpikonnaa. Bussikuskiksi sattui tällä kertaa puhelias vanhempi herrasmies, joka kertoili meille pitkät pätkät alueen sokeriruokoteollisuudesta ja luonnosta. Puoli kahdeksalta illalla saavuimme Melbourneen. Lapset ovat jo niin orientoituneita ympäristöönsä, että osasivat neuvoa taksikuskille nopeimman reitin meidän kämpille. Home sweet home!
Päivä 1: Melbourne-Long Island
Vaikka yhdessä maassa vain matkustettiin, meni mtkustamiseen hyvinkin 2/3-päivää suuntaansa. Lähdimme liikkeelle 6:20 aamulla Aten etukäteen tilaamalla taksilla. Virgin Australian lennot Melbourne-Brisbane ja Brisbane-Proserpine olivat lähes minuutilleen ajallaan, ja puoli kahden aikaan olimme suunnitelman mukaisesti valmiita matkustamaan saarelle.
Emme olleet tajunneet, että tässä vaiheessa oltiin käytännössä vasta puolimatkassa, ja yksi etappi oli jäänyt ennakkovaraamatta. Nimittäin kuljetus lentokentältä 36 kilometrin päähän lauttarantaan. Onni kuitenkin suosi lomalaisia, ja saimme meille neljälle kolme viimeistä paikkaa pikkubussista, joka kuljetuksia hoiti. Ossi siis matkusti Aten sylissä. Kuskina oli australialaisen outback-miehen prototyyppi, harmaapartainen korkkihattuinen kaveri, jonka puheesta ei saanut mitään selvää. Mutta eipä hänkään ymmärtänyt eurooppalais-amerikkalaista aksenttiani, joten tasoissa oltiin. Sen verran ymmärsimme, että paluumatka olisi syytä varata puhelimitse edeltävänä päivänä.
Lauttarannassa pääsimme ongelmitta yhteysalukseen, koska se varaus oli korrektisti tehty etukäteen. Auringon jo laskiessa puoli viiden maissa saavuimme vihdoin lomaparatiisiimme, ja majoituimme pieneen, mutta siistiin huoneeseemme. Lapsille oli kerrossänky ja meille vanhemmille queen size parisänky. Aikaisesta aamusta uupuneena emme suuremmin valvoneet.
Päivä 2: Tutustumista saareen
Monella voisi olla sellainen ajatus, että jos matkustaa lomaresorttiin tropiikkiin, niin voisi vaikka chillailla biitsillä, kun lämpötilakin on reippaasti yli kahdenkymmenen. Me lähdimme kuitenkin kartoittamaan saaren luontopolkuja tavoitteena saada mahdollisimman hienoja luontokuvia. Kiersimme siis aamupäivällä Long Islandin pohjoisosan polun ja iltapäivän vietimme kivikkoisella vuorovesirannalla saaren sillä puolella, missä resorttimme ei ollut. Siellä sai muuten olla ihan rauhassa. Parhaina luontohavaintoina sisiliskot sekä rantarapujen armeija, joka toi elävästi mieleen Mordorin armeijat TSH:ssa.
Ehdimme Ossin kanssa myös tutustua varsinaisen lomakohteen hupitarjontaan ja pelailimme pingistä ja tennistä aina kun kävimme resortissa kääntymässä. Illan huipensi Linnunradan valokuvaaminen illalla - harvoin näkee niin maagista tähtitaivasta.
Päivä 3: Lisää kävelyä
Saarella oli toinenkin, pidempi luontopolku ja se piti tietysti seuraavaksi käydä tutkimassa. Kokeneina tarpojina pidimme ihan kohtuullist a kävelyvauhtia yllä ja ehdimme ennen lounasta suorittaa noin 10 kilometrin lenkin Sandy Beachille ja takaisin. Sandy Beach ei ollut aivan nimensä veroinen, sillä 2/3 rannasta oli melkoisen tiheän mangrovekasvuston peitossa. Joko esitteen kuvaa oli melkoisesti photoshopattu tai se oli melkoisen vanha...Retken parhaaksi luontoelämykseksi äänestettiin noin sadan perhosen parvi, jonka keskelle kävelimme.
Iltapäivällä Atte ja Ossi kävivät urheina miehinä - ja kaikkien suositusten vastaisesti -omatoimisnorklaamassa saaren autiommalla puolella Pelican Bayssa. Kun alkoi varmistua, että kaikki tällä saarella näkemisen arvoinen oli nähty, teimme viime hetkellä ex tmpore -varauksen Great Barrier Reefin päiväretkelle.
Päivä 4: Suuri Valliriutta
Taas oltiin aamulla aikaisin liikkeellä, kun yhteysalus lähti kuljettamaan meitä Long Islandilta Hamilton Islandille, josta varsinainen päiväretkialus lähti liikkeelle. Nautimme aurinkoisesta säästä laivan kannella. Bonuksena onnistuimme matkan aikana bongaamaan muutaman valaan.
Toisin kuin viisi vuotta sitten, tämä matkanjärjestäjä ei tarjonnut (tehottomia) inkiväärinappuloita matkapahoinvointiin, vaan ihka oikeaa länsimaisen lääketieteen tuotosta hydrobromidia. Niinpä vastoin kaikkia odotuksia en kärsinyt matkapahoinvoinnista ja saavuimme kaikki hyvävoimaisina Valliriutalle.
Hardy Reefille oli ankkuroitu ponttooni, jossa oli useampikin mahdollisuus riuttaan tutustumiseen. Valitsimme niistä ensimmäiseksi snorklaamisen. Noin kolmen vartin tunnin aikana teimme kolme erillistä reissua, sillä vesi oli pitemmän päälle melko kylmää (21) ja aallot sen verran korkeita, että Valliriutan ihmettely meni urheilun puolelle. Hardy Reef oli huomattavasti majesteettisempi kuin se pätkä minkä Aten kanssa viimeksi kävimme tsekkaamassa Cairnsista käsin, joten melko vaikuttuneina nousimme merestä ylös.
Söimme pikaisen lounaan ja ehdimme vielä mukaan puolen tunnin lasipohjavenematkalle, jossa pystyi ihailemaan riuttaa siististi sisätiloista paikallisen meribiologin selittäessä riutan ihmeitä. Ehdimme pikaisesti tsekata myös itse ponttoonin vedenalaisen huoneen tarjoamat näkymät, muun muassa kunnioitettavan kokoisen giant trevalyn (meriahven). Hyvä, ettemmem nähneet sitä ennen snorklausta, sillä Neela olisi saattanut kieltäytyä menemästä mereen...
Paluumatkalla emme mahtuneet sisätiloihin, mutta löysimme onneksi tuulensuojaisen paikan ulkokannelta. Tuuli yltyikin melkoisesti paluumatkalla, mutta hydrobromidi piti pintansa. Ossi teki vaikutuksen oksentaviin japanilaisturisteihin nukkumalla koko paluumatkan. Ainoa haittapuoli oli kuulemma se, että pää aina välillä kolahti viereiseen kaiteeseen. Myös illalla uni maistui.
Päivä 5: Resort-päivä
Viimeinen päivä oli varattu kaikkien resortin viihdykkeiden hyödyntämiseen, ja pelasimme tennistä, pingistä ja minigolfia koko perheen voimin. Tuuli oli edelleen navakkaa, joten Neelan rantalöffäily ja minun lukemiseni riippumatossa jäivät vähän vähemmälle kuin oli tarkoitus. Kävimme myös melomassa Happy Bayta ympäri vajaan tunnin verran, mutta uusia luontohavaintoja ei tehty.
Lapset ja Atte kävivät ruokkimassa batfishejä, joita olimme Aten kanssa käyneet ihmettelmässä jo aikaisemmin. Paluumatkalla lapset päättivät halkaista löytmänsä kookospähkinän, mistä johtuen sain nukkua yli tunnin päiväunet :). Sateenkaarilorit eivät jostain syystä saapuneet ruokinta-aikaan, mutta onneksi olimme nähneet nekin jo saapumisäivänä. Kaikki resortin "kuuluu hintaan"-elämykset tuli siis testattua.
Päivä 6: Paluu Melbourneen
Paluumatka ei tarjonnut yllätyksiä - kaikki varaukset oli tehty ja yhteydet toimivat. Viimeisenä luontoelämyksenä näimme lähtölaiturilla pari merikilpikonnaa. Bussikuskiksi sattui tällä kertaa puhelias vanhempi herrasmies, joka kertoili meille pitkät pätkät alueen sokeriruokoteollisuudesta ja luonnosta. Puoli kahdeksalta illalla saavuimme Melbourneen. Lapset ovat jo niin orientoituneita ympäristöönsä, että osasivat neuvoa taksikuskille nopeimman reitin meidän kämpille. Home sweet home!
tiistai 17. heinäkuuta 2012
Kääntöpiiri on englanniksi tropic!
Meillä on Aten kanssa useastikin "leikkimielinen" kisailu siistä kumpi on parempi. Siis asiassa kuin asiassa. Yksi näistä asioista on englanninkielen sanavarasto, jossa Atte yleisesti ottaen päihittää meikäläisen - syynä muun muassa lapsuudessa Englannissa vietetyt pari vuotta sekä erittäin systemaattinen sanaston opettelu teini-iässä ensimmäisiä englanninkielisiä romaaneja lukiessaan.
Minun enemmän hazard-menetelmään perustunut oppimiseni (päivä viikossa amerikkalaista leikkikoulua 5-6-vuotiaana, kirjojen lukeminen flow-menetelmällä ja sanan katsominen sanakirjasta vain jos en kerta kaikkiaan tajunnut kokokappaleen ideaa ja jos sanalla tuntui olevan keskeinen merkitys asian ymmärtämisessä), edes suolattuna sadoillatuhansilla minuuteilla amerikkalaista tv-hömppää, ei ole antanut samoja valmiuksia.
Yksi sana, jota kumpikaan meistä ei tiennyt oli se, mitä kääntöpiiri on englanniksi. Oli pakko katsoa oikein sanakirjasta, ja sehän on tropic, mikä kaikille trivian ja englanninkielen ystäville nän paljastettakoon. Moni asia sai loogisen selityksen, kuten trooppinen kasvillisuus ja muut trooppist ja sub-trooppiset jutut.
Asia oli ajankohtainen siksi, että päätimme käydä kurkkaamassa yhtä trooppista paratiisia, nimittäin Whitsunday Islandseja ja tarkemmin niistä Long Islandia huomisesta alkaen. Minun auringonottohistoriani tuntevat pitävät varmasti ihan loogisena sitä, että lähden trooppiseen paratiisiin juuri sikäläisen keskitalven aikana. Heippa hei siis ensi tiistaihin asti!
Minun enemmän hazard-menetelmään perustunut oppimiseni (päivä viikossa amerikkalaista leikkikoulua 5-6-vuotiaana, kirjojen lukeminen flow-menetelmällä ja sanan katsominen sanakirjasta vain jos en kerta kaikkiaan tajunnut kokokappaleen ideaa ja jos sanalla tuntui olevan keskeinen merkitys asian ymmärtämisessä), edes suolattuna sadoillatuhansilla minuuteilla amerikkalaista tv-hömppää, ei ole antanut samoja valmiuksia.
Yksi sana, jota kumpikaan meistä ei tiennyt oli se, mitä kääntöpiiri on englanniksi. Oli pakko katsoa oikein sanakirjasta, ja sehän on tropic, mikä kaikille trivian ja englanninkielen ystäville nän paljastettakoon. Moni asia sai loogisen selityksen, kuten trooppinen kasvillisuus ja muut trooppist ja sub-trooppiset jutut.
Asia oli ajankohtainen siksi, että päätimme käydä kurkkaamassa yhtä trooppista paratiisia, nimittäin Whitsunday Islandseja ja tarkemmin niistä Long Islandia huomisesta alkaen. Minun auringonottohistoriani tuntevat pitävät varmasti ihan loogisena sitä, että lähden trooppiseen paratiisiin juuri sikäläisen keskitalven aikana. Heippa hei siis ensi tiistaihin asti!
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Hölkkääjä lähiöön ravaa ja tv:tä tuijottaa...
Täällä tulee katsottua paljon enemmän tv:tä kuin kotona. Mikä ei sinänsä ole vaikeaa, sillä kotona en katso tv:tä juuri lainkaan. Kaikkien hyvien periaatteiden vastaisesti me usemmiten myös syömme yhtä aikaa kun katsomme televisiota. Käytännöllinen perustelu tälle on se, että keittiössä on niin kylmä että ruokailu tapahtuu olohuoneessa. Uudenlleenkalustimme nimittäin kämpän melko äkkiä ja siirsimme keittiönpöydän olohuoneeseen, kun selvisi ettei keittiössä ole minkänlaista lämmituselementtiä.
Tässä perheen Top5-televisioohjelmat ensimmäisen kuukauden ajalta:
1. MasterChef Australia. Kiistaton ykkönen, tulee kuutena päivänä viikossa ja on illallistemme ja iltojemme kohokohta. Puolitoista viimeistä viikkoa menossa jännittävässä kilpailussa.
2. Footy. Lajin salat ovat tuttuja viime kerralta, ja matsit ovat mukavan pitkiä (kolmen tunnin lähetykset). Jos esimerkiki Ossilla on ylimääräistä energiaa, tällä saa hyvin pojan liimattua sohvaan päivän päätteeksi.
3. Hustle (suomeksi esitetty nimellä Kelmien kerho). Uusi löytö lauantai-iltojen iloksi, kun ABC1-kavana näkyy nyt paremmin sen jälkeen kun televisiota on nosteltu edestakaisin pöydän ja lattian välillä. Tykkäsin tästä tosi paljon silloin, kun katsoin paria ekaa tuotantokautta Suomessa aikoinaan. Nyt hieman häiritsee se, että juonen hienouksia pitää selittää Ossille samalla kun yrittää pysyä itse kärryillä ilman tekstityksiä.
4. MythBusters. Isän ja pojan suosikkisarja, joka tulee harmittavasti puoliksi päällekkäin maanantain MasterChefin kanssa.
5. Modern Family. Tämä taas vastaavasti äidin ja tyttären suosikkisarja, josta tosin itse katsoin koko täällä nyt pyörivän kolmostuotantokauden kokonaisuudessaan menolennollamme tänne päin. Naurattaa silti.
Uutistenlukijoilla on tyypillisesti niin vahva aksentti, ja uutiset niin dramaattisesti väkivaltaan ja onnettomuuksiin keskittyviä (USA:n tyyliin) että niitä ei olla katsottu.
Tässä perheen Top5-televisioohjelmat ensimmäisen kuukauden ajalta:
1. MasterChef Australia. Kiistaton ykkönen, tulee kuutena päivänä viikossa ja on illallistemme ja iltojemme kohokohta. Puolitoista viimeistä viikkoa menossa jännittävässä kilpailussa.
2. Footy. Lajin salat ovat tuttuja viime kerralta, ja matsit ovat mukavan pitkiä (kolmen tunnin lähetykset). Jos esimerkiki Ossilla on ylimääräistä energiaa, tällä saa hyvin pojan liimattua sohvaan päivän päätteeksi.
3. Hustle (suomeksi esitetty nimellä Kelmien kerho). Uusi löytö lauantai-iltojen iloksi, kun ABC1-kavana näkyy nyt paremmin sen jälkeen kun televisiota on nosteltu edestakaisin pöydän ja lattian välillä. Tykkäsin tästä tosi paljon silloin, kun katsoin paria ekaa tuotantokautta Suomessa aikoinaan. Nyt hieman häiritsee se, että juonen hienouksia pitää selittää Ossille samalla kun yrittää pysyä itse kärryillä ilman tekstityksiä.
4. MythBusters. Isän ja pojan suosikkisarja, joka tulee harmittavasti puoliksi päällekkäin maanantain MasterChefin kanssa.
5. Modern Family. Tämä taas vastaavasti äidin ja tyttären suosikkisarja, josta tosin itse katsoin koko täällä nyt pyörivän kolmostuotantokauden kokonaisuudessaan menolennollamme tänne päin. Naurattaa silti.
Uutistenlukijoilla on tyypillisesti niin vahva aksentti, ja uutiset niin dramaattisesti väkivaltaan ja onnettomuuksiin keskittyviä (USA:n tyyliin) että niitä ei olla katsottu.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Talven riemuja
Tällä on teknisesti ottaen talvi, mikä näillä (37-40 S) leveysasteilla tarkoittaa sitä, että aamulämpötila on 4-8 astetta ja päivälämpötila 12-16 astetta. Valtameren rannalla kun ollaan, niin sateita saattaa tulla ja mennä useampiakin päivän aikana. Tai sitten ei. Paikallisesta ilmastosta on sanottu mm. että kaikki neljä vuodenaikaa voi kokea yhden päivän aikana, ja että Melbournessa ei ole neljä vuodenaikaa, vaan kuusi. Joka tapauksessa ääri-ilmiöt ovat nyt muotia, ja ilmisesti vietämme täällä kylmintä heinäkuuta ever. Joka tapauksessa parille lenkille olisi hyvin voinut mennä sortseissa ja t-paidassa, pitkissä juoksukamoissa on tullut liian kuuma.
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet paikallisten lasten talvilomaa, josta johtuen täällä on ollut paljon lapsille suunnattuja aktiviteetteja joka paikassa. Niipä olemme joutuneet välttelemään kaikkia museoita ja näyttelyitä ja siirtäneet niissä vierailun myöhemmäksi. Viime torstaina oli kuitenkin pakko käydä pätemässä paikallisessa jäähallissa luistelun merkeissä. Jäähalli sijaitsee viimekertaisen asuinpaikkamme Docklandsin takanurkassa, ja reitti sinne on ovelasti liputettu Waterfrontin ostoskeskuksen läpi. Hellyttävästi (suomalaisnäkökulmasta) 4-12-vuotiaille pikkulapsille on järjestetty matkan varrelle mahdollisuus myös lumileikkeihin. Jostain syystä meidän pikkulapsi ei innostunut tuosta loskakasasta.
Melbournen jäähalli on Australian talviolympiajoukkueen harjoituspaikka ja maineikkaan Melbourne Ice -jääkiekkojoukkueen kotihalli.
Olimme varautuneet pitkiin jonoihin ja ostaneet liput etukäteen. Kyltitys ovella oli niin heikkoa, ettemme löytäneet ennakkovaraajille luvattua vip-sisäänkäyntiä, vaan puikahdimme sisään krääsämyymälän takaovesta. Ilman lippuakin olisi siis onnistunut. Vuokraluistimet olivat tietysti tylstä mutta onneksi jääkin oli puolisulaa, joten saimme reilun tunnin luistelut aikaiseksi tunnelmaltaan hyvässä sinisessä jäähallissa, jossa DJ soitteli hyvää menomusaa.
Katsoimme luistelun lomassa myös puolen tunnin Ice Age 4 -shown, jonka kohderyhmän iän perheen nuorinkin ylitti ainakin seitsemällä vuodella. Kustannusten hillitsemiseksi olimme ottaneet mukaan omat eväät, joiden nauttiminen hallin penkeillä onnistui hyvin jäädytystauon aikana. Paluumatkalla sekä Neelan että Ossin mukaan tarttui hyviä ostoksia kauppakeskuksesta, kun taas allekirjoittaneen itsehillintä piti loppujen lopuksi hyvin.
Viikonlopuksi ei juuri ole suunnitelmia, perjantaina Shauny tulee illalla lapsenvahdiksi ja Atte ja minä menemme Aten täkäläisen yhteistyökumppanin Mark Burgmanin kutsumana University Housen perjantaiolusille. Ensi viikolla katseet kääntyvätkin sitten tropiikkin päin.
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet paikallisten lasten talvilomaa, josta johtuen täällä on ollut paljon lapsille suunnattuja aktiviteetteja joka paikassa. Niipä olemme joutuneet välttelemään kaikkia museoita ja näyttelyitä ja siirtäneet niissä vierailun myöhemmäksi. Viime torstaina oli kuitenkin pakko käydä pätemässä paikallisessa jäähallissa luistelun merkeissä. Jäähalli sijaitsee viimekertaisen asuinpaikkamme Docklandsin takanurkassa, ja reitti sinne on ovelasti liputettu Waterfrontin ostoskeskuksen läpi. Hellyttävästi (suomalaisnäkökulmasta) 4-12-vuotiaille pikkulapsille on järjestetty matkan varrelle mahdollisuus myös lumileikkeihin. Jostain syystä meidän pikkulapsi ei innostunut tuosta loskakasasta.
 |
| Icecat kävi korjaamassa jäätä tunnin välein |
Viikonlopuksi ei juuri ole suunnitelmia, perjantaina Shauny tulee illalla lapsenvahdiksi ja Atte ja minä menemme Aten täkäläisen yhteistyökumppanin Mark Burgmanin kutsumana University Housen perjantaiolusille. Ensi viikolla katseet kääntyvätkin sitten tropiikkin päin.
torstai 12. heinäkuuta 2012
Retki Point Lonsdalen aurinkorannalle
Viime viikon lauantaiksi oli luvattu kaunista ilmaa, joten päätimme lähteä retkelle Point Lonsdaleen, josta oli viime kerralta oikein hyvät muistot. Matkaa kohteeseen on suunnilleen 120 kilometriä, joista noin 70 taitetaan junalla (Geelongiin asti) ja siitä eteenpäin jatketaan bussilla.
Point Lonsdale on äärimmäisellä rannalla, eli Melbournesta vielä etelään ulottuvista niemenkärjistä se toinen, läntisempi (toinen on Point Nepean). Turisteja tervehtii ensimmäisenä kaunis majakka ja sen jälkeen pittoreski silta, jonka päässä oli koko joukko perheitä kalaonnea kokeilemassa.
Osuimme rannalle juuri nousuveden ollessa korkeimmillaan, joten emme päässeet tekemään perinteistä "etsitään pieneliöitä laskuvesikivikosta" -kierrosta, vaan jouduimme tyytymään hiekalla kävelyyn. Iltapäivä oli varsin lämmin, ja eväiden syönnin jälkeen ensin Ossi, sitten Atte ja lopuksi Neelakin luopuivat kengistään ja ottivat hieman tuntumaa talvisiin tyrskyihin. Suomalaisessa mittakaavassahan päivä siis oli melkein helteinen! Alla muutamia otoksia päivän rantafiiliksistä.
Kun ilta alkoi hämärtää, lähdimme etsimään ruokapaikkaa Point Lonsdalen kylästä kilometrin päästä. Skannasimme mielestämme kaikki pääkadun (=ainoan kadun) ravintolat ja totesimme että 150 dollaria iltapalasta on vähän liikaa. Atte ja lapset tekivät siis ostosretken paikalliseen IGAan ja pidimme päivän toisen piknikin paikan kokoon nähden tolkuttoman hienon leikkipuiston vieressä. Puoli tuntia jouduimme auringon laskettua värjöttelemään bussia odotellen, mutta siitäkin selvittiin. Huomasimme myös, että aivan pääkadun päässä oleva pizzeria oli jäänyt ruokatutkamme ulkopuolelle... Vähän ennen kymmentä illalla olimme kotona Parkvillessä.
 |
| Matkalaiset menomatkan puolivälissä Geelongin asemalla. Bussit lähtevät kätevästi aivan rautatieaseman vierestä. |
Point Lonsdale on äärimmäisellä rannalla, eli Melbournesta vielä etelään ulottuvista niemenkärjistä se toinen, läntisempi (toinen on Point Nepean). Turisteja tervehtii ensimmäisenä kaunis majakka ja sen jälkeen pittoreski silta, jonka päässä oli koko joukko perheitä kalaonnea kokeilemassa.
 |
| Point Lonsdalen majakka. Sää oli luvatun mukaisesti loistava. |
 |
| Silta iltavalaistuksessa poislähdettäessä. |
Kun ilta alkoi hämärtää, lähdimme etsimään ruokapaikkaa Point Lonsdalen kylästä kilometrin päästä. Skannasimme mielestämme kaikki pääkadun (=ainoan kadun) ravintolat ja totesimme että 150 dollaria iltapalasta on vähän liikaa. Atte ja lapset tekivät siis ostosretken paikalliseen IGAan ja pidimme päivän toisen piknikin paikan kokoon nähden tolkuttoman hienon leikkipuiston vieressä. Puoli tuntia jouduimme auringon laskettua värjöttelemään bussia odotellen, mutta siitäkin selvittiin. Huomasimme myös, että aivan pääkadun päässä oleva pizzeria oli jäänyt ruokatutkamme ulkopuolelle... Vähän ennen kymmentä illalla olimme kotona Parkvillessä.
 |
| Muiden ollessa ostoksilla amatöörikuvaaja harjoitteli kameran auringonlaskumoodin käyttöä. |
 |
| Tässä harjoituskohteena hämärämoodin käyttö. Atte väitti, ettei kuvaaminen niin hämärässä enää onnistu. |
torstai 5. heinäkuuta 2012
Kuvajournalismin helmiä: Perheretki St. Kildan rannalle 28.6.2012
Kesäkuisena torstaina Atte otti pienen tauon töistä ja lähdimme perheretkelle St. Kildaan. Kyseinen ranta oli kukoistuksessaan syntisellä 20-luvulla, ja oletettavasti tänä päivänäkin meno on hieman villimpää kesäaikaan.
 |
| Rantapaviljonki mantereen puolelta kuvattuna. Rannan puolelta löytyi kolme törkeän kallista ravintolaa, jiossa emme syöneet. |
 |
| Näkymä St. Kildan laiturilta Melbourneen päin. |
 |
| St. Kildan laiturin päässä oleva paviljonki. Alkuperäinen 1900-luvun alun versio tuhoutui tulipalossa, copy-paste-versio on vuodelta 2005. |
 |
| Rannalta eteenpäin käveltäessä vastaan tulee suurehko puistoalue, jota kehitetään koko ajan. Enpä ole ennen nähnyt julkisen vessan taiteellista vaikutelmaa, mutta sekin oli kuvattu kehittämissuunnitelmakylttiin. |
 |
| Isänsä pojan lempiharrastus rannalla kuin rannalla: Olioiden etsintä rantakivikosta. |
 |
| Puistosta löytyi myös tämä muistomerkki, joka osoittaa Melbournen ensimmäisen karanteenialueen paikan. Vuonna 1869 saapunut laiva toi jonkin taudin tullessaan, ja karanteenisairaala ja hautasmaa perustettiin tänne. Vainajien maalliset jäännökset on sittemmin siirretty muualle.
Hintataso rannan ravintoloissa on niin suolainen, että jaksoimme kuin jaksoimmekin pinnistellä retken päätteeksi Aclan Streetille, josta löysimme typötyhjän dumpling-ravintolan. Kylmähkön talviretken päätteeksi lämpimät dumplingit maistuivat Shifu Dumpling Expressissä.
|
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Melbournen tärkeät kortit
Hesaria mukaillen tämäkin blogi luottaa välillä pelkkään kuvajournalismiin. Lähinnä siksi, että yksi tämän reissun tavoitteistani on lukea ostamani "Digital Photography for Dummies" ja opetella käyttämään kameraani. Juuri äsken muun muassa selvisi, ettei minulla olekaan täysimmät mahdolliset automaattiasetukset päällä, vaan "A" tarkoittaa "Aperture-priority autoexposure". Aloittelijavalokuvaajaa hämmentää tietysti myös se, että päivällä lukee sellaista mielenkiintoista teosta kuin "Guidance on Information requirements and Chemical safety assessment", jossa exposurella tarkoitetaan jotain ihan muuta...
No, se löpinöistä. Kuvajournalistin oli tarkoituksena esitellä kaksi korttia, joiden avulla Melbournessa asuminen on yhtä juhlaa: Ylinnä Myki-card, jolla maksetaan julkisissa kulkuvälineissä (Myki on korvaamassa viimeksi käytössä olleita MetCard-pahvilippuja, joiden myynti loppui sunnuntaina). Alempana taas Melbourne City Libraryn Membership-kortti. En ole saanut upgreidattua lainausoikeuksiani, koska The Agen lasku ei löydä perille, mutta saahan noita kirjoja kannettua sieltä kaksi kerrallaankin.
Uutispuolelta mainittakoon, että Atte on Brisbanessa kokouksessa ja minä siis yksinhuoltajana Melbournessa. Ostamani kengät, joista hajosi toisella kokeilukerralla vetoketju, on nyt onnellisesti vaihdettu mitä ystävällisimmän asiakaspalvelun höystämänä.
No, se löpinöistä. Kuvajournalistin oli tarkoituksena esitellä kaksi korttia, joiden avulla Melbournessa asuminen on yhtä juhlaa: Ylinnä Myki-card, jolla maksetaan julkisissa kulkuvälineissä (Myki on korvaamassa viimeksi käytössä olleita MetCard-pahvilippuja, joiden myynti loppui sunnuntaina). Alempana taas Melbourne City Libraryn Membership-kortti. En ole saanut upgreidattua lainausoikeuksiani, koska The Agen lasku ei löydä perille, mutta saahan noita kirjoja kannettua sieltä kaksi kerrallaankin.
 |
| Ratikkakortti ja kirjastokortti, hyvän elämän eväät |
Tilaa:
Kommentit (Atom)